Steven Johnsonin puheenvuoro populaarikulttuurin autuudesta on mielenkiintoinen. Jokaisessa kohdassa ei voi olla kirjoittajan kanssa yhtä mieltä videopelien autuaaksitekevästä vaikutuksesta, mutta eittämättä Johnsonilla on pointtinsa.

Yhtä mieltä voimme olla ainakin siitä, että "paskakin on parempaa". Huonoimmatkin tv-ohjelmat ovat nykyisin huisisti parempia kuin muutaman vuosikymmenen takaiset. Emme enää jaksa katsoa Kymppitonnia ja sataa muuta visailua, sillä meillä on tosi-tv. Tykätä ei tarvitse, mutta Big Brother on taatusti viihdyttävämpää ja laadukkaampaa ajanvietettä kuin Speden spelit.

Tv-sarjat ovat myös muuttuneet haastavammaksi. Entisaikaiset sarjafilmit aina Matlockiin asti sisälsivät vain yhden yksittäisen pääjuonen. Pääjuoni oli jakson koko sisältö ja jakson päättyessä sarja palautui taas alkupisteeseensä. Nykyiset tv-sarjat (uranuurtajana oli Hill Street Blues) taas sisältävät useita toisiinsa limittyviä juonia. Tv-sarjassa on nykyisin myös huikean paljon enemmän henkilöitä ja sarjan tarina etenee jakso jaksolta ja tuotantokausi tuotantokaudelta. Näiden muutoksien vuoksi tv-sarjan seuraaminen vaatii katsojalta paljon enemmän kuin pari vuosikymmentä vuotta sitten. Lisäksi tosi-tv on tehnyt mahdolliseksi harjoittaa tunneälyämme samalla, kun katsomme televisiota. Reality-sarjoja seuratessamme mietimme samalla, miten itse olisimme tv-hahmon sijassa toimineet.

Johnsonin mukaan populaarikulttuurin paraneminen on myös ollut edesauttamassa keskivertojen ihmisten älykkyyden nousua. (ÄO-testit kalibroidaan niin, että väestön keskiarvo on aina 100. Nykyiseen sataseen tosin täytyy osata paljon enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten. Entisajan nerot olisivat yhä nykyäänkin neroja, eli älykkyysosamäärän nousu ei ulotu jakauman ääriosiin.) Näin radikaalit väitteet vaikuttavat hyvin populistisilta ja tekemällä tehdyiltä. Kaikki huono on hyväksi -teos on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen puheenvuoro, joka onnistuu tuomaan uutta ja raikasta näkökulmaa käsittelemiinsä aiheisiin.