Poikani Kevin on kirjoitettu kirjeiden muodossa. Teini-ikäinen Kevin on tehnyt koulussaan massamurhan. Kevinin äiti käy läpi parisuhdettaan, Kevinin syntymää, lapsuutta ja nuoruutta aviomiehelleen osoittamissaan kirjeissä.

Kirjan aihe on toki universaali, mutta teinipoikien kouluissaan tekemät verityöt ovat erityisesti amerikkalainen ongelma. Shriverin kirjan päähenkilöistä (Kevin, vanhempansa ja pikkusisarensa) jokainen on kaukana ns. normaalista, mutta Kevinin lapsuus on kuitenkin ehjä ja tasapainoinen. Kevin perheineen kuuluu ylempään valkoiseen keskiluokkaan, vanhemmat ovat urallaan menestyneitä, varakkaita ja talokin on iso. Kevin on keskivertoa lahjakkaampi eikä häneltä puutu materiaa, perusturvaa tai hoivaa. Kevinin lapsuuden suurimmat ulkoiset muutokset ovat muutto ja lapsenvahdin irtisanoutuminen. Näillä sivujuonteilla Shriver haluaa tuoda esiin oman kantansa keskusteluun teinien veritöiden syistä. Tämä osuus kirjasta on toteutettu erinomaisesti: kirjoittajan ei tarvitse alleviivata näkökantaansa vaan hän luottaa lukijan pohdiskelevan aihepiiriä päätyen toivottuun lopputulokseen. Poikani Kevin on erinomainen teos, vaikka sen yhteiskunnallisuus ei varmaan täydellisesti aukene suomalaiselle lukijalle.

Kevinin äiti käsittelee kirjeissään useita asioita, joista puhuminen ei yhteiskunnassamme ole vielä täysin hyväksyttyä. Näitä seikkoja ovat äidin ambivalentti suhtautuminen lapsen hankintaan / saamiseen, vihantunteet ja ajoittainen rakkauden puute omaa lasta kohtaan sekä se tosiseikka, että ns. terveestä ja normaalista ihmisestä voi löytyä hyvinkin sadistisia piirteitä. Mielestäni Shriver onnistuu tässäkin asiassa suomaan lukijalle oivaltamisen ilon. Kirja alkaa jopa pitkäveteisesti, mutta teos lähtee vääjäämättä etenemään kohti kirjan ennustettavissa olevaa kliimaksia, massamurhaa, kohti. Kirjan sadistisen kliimaksin ollessa etukäteen selvä, vaatii tarinankerronnan perinne vielä massamurhaakin rankemman lopun. Ympäröivän maailman kauheuksilla mässäilevät uutiset, ajankohtaisohjelmat, dokumentit, videopelit, telkkasarjat ja romaanit eivät olisi suosittuja, elleivät ne ravitsisi pimeämpää puoltamme. Omin käsin tehty murha, teurastuspelit ja katastrofiuutisilla mässäily - toinen on taatusti terveempää käytöstä kuin toinen, mutta kaikki pohjautuvat samaan tarpeeseen. Jotenkin Shriver onnistuu kirjan lopussa yllättämään lukijansa. Viimeisten juonenkäänteiden jälkeen kaikkein yllättävintä on kuitenkin äidin tyyneys ja analyyttisyys. Teos onnistuu puhuttelemaan vielä lukemisen jälkeenkin, suosittelen!