Tätä kirjaa tuskin olisin itse valinnut luettavaksi, mutta työkaverini puhui aiheesta ja lopulta lainasi kirjankin minulle. Kirja osoittautui todella puhuttelevaksi. Luin tämän yli viikko sitten, mutta kirja herättää vieläkin ajatuksia pelkkää kantta katsomalla. Todella upea teos!

Huovisen tapa kirjoittaa kuvaa suomalaisen mielenmaisemaa; siinä yhdistyy vähäeleisyys, tietynlainen karuus ja kuitenkin taustalta erottuva hellyys, lempeys ja kiintymys. Huovinen kirjoittaa ensisijaisesti pojastaan ja tämän elämästä. Lukijalle päällimmäiseksi mieleen jää kuitenkin isän kipu ja paha olo. Kaksi perheen kolmesta lapsesta kasvoi ja aikuistui odotusten mukaisesti. Kolmas lapsista, Pekka, ei kuitenkaan koskaan löytänyt omaa paikkaansa maailmassa. Pekan opinnot jäivät kesken ja myöhemmin hän alkoholisoitui, kärsi mielenterveysongelmista ja erakoitui. Pojan itsemurhan jälkeen isä jää pohtimaan, oliko poika jo lapsena erilainen, kasvatettiinko häntä eri tavalla jne. Syyllisyyden tunteita vastaan Huovinen kertoo tietoisesti taistelleensa. Isän osaksi jää myös häpeä. "Mitäpä nyt rohvessorille kuuluu", huutaa ohikulkija. Huovinen jää miettimään, oliko kyseessä ystävällinen tervehdys vai jotain ihan muuta.

"Eletään miten eletään kunhan eletään", sanoo Huovinen kirjassaan. Ei yhtään hullumpi elämänohje kellekään meistä. Päällimmäiseksi tästä kirjasta jää mieleeni se, että isä itse on viime vuosina tarvinnut tätä ohjetta usein.