690093.jpg
Liisa Keltikangas-Järvisen varhaistuotantoa oleva teos on jo vuodelta 1978. Paljon on niistä ajoista psykologiassakin muuttunut, vaikka minun mielestäni kirjassa olevat luokittelut neuroottisiin, psykoottisiin ja psykopaattisiin väkivallantekoihin toimivat yhtä hyvin tai huonosti kuin nykyisemmätkin.

Paljon kirjan tekstistä on nykyisinkin silkkaa asiaa. Kirjassa perehdytään tutkimukseen, jonka mukaan 70 % pahoinpitelyjen uhreista on sivullisia, pahoinpitelijälle itselleen tuntemattomia ihmisiä. Henkirikos taas on pahoinpitelyä useammin ihmisten välisten pitempiaikaisten ristiriitojen seuraus. Yli puolet henkirikoksista on harkittuja, joitakin on jopa pitkään suunniteltu. Lähes 70 %:ssa tapauksista uhri on ollut teon suorittajan tuttu.

72 % henkirikoksesta tuomituista pystyy itse selittämään tekonsa syyn. Tämä on ilmeinen ero pahoinpitelystä tuomittuihin nähden. Yli puolet pahoinpitelystä tuomituista ei pysty itse kertomaan teolleen mitään järkevää syytä, ei mitään tilannetta tai tapahtumaa, minkä voisi selittää aggressiivisen teon aiheuttajaksi. Syyllisyyden tunteminen on väkivaltaisesta käyttäytymisestä tuomituilla ihmisillä ylipäätään vähäistä, mutta henkirikoksen suorittaneilla (kirjan ilmaus!) esiintyy enemmän syyllisyyden tuntemista kuin pahoinpitelijöillä.

Väkivaltaiseen käyttäytymiseen liittyvistä persoonallisuuden piirteistä kirja mainitsee itsekeskeisyyden, heikon itsetunnon, kyvyttömyyden kestää masennusta, virheellisen minäkuvan, kateuden, heikosti kehittyneen tunne-elämän, syyllisyyden puuttumisen, huonot ihmissuhteet, myötäelämisen puutteen sekä asiallisen käyttäytymisen (ulkoinen käytös on suhteellisen hallittua).