Hieman proosaa väliin. Anna-Leena Härkösen kertomus hänen siskonsa itsemurhasta keikkuukin tyylilajiltaan kaunokirjallisuuden ja "terapiakirjallisuuden" rajamailla. Kirja ei myöskään ansioidu kaunokirjallisesti.

Härkönen kirjoittaa siitä päivästä, kun poliisit kertovat hänelle siskonsa kuolemasta, sekä muutamasta seuraavasta kuukaudesta. Härkönen kertaa ja kertoo tarinaa itselleen, koettaa muodostaa uskottavan ja sopivan tarinan siskostaan, hänen ajatuksistaan ja mielentilastaan, päätöksestään. Samoin kirjailija koettaa rakentaa sopivaa roolia ja suhtautumista itselleen.

Kirja tuntuu hetkittäin alleviivaavan kirjoittajan keskiluokkaisuutta päivärutiineineen, shoppailuineen, asuntolainoineen ja lapsenhoitoineen vastakohtana itsemurhaan päätyneelle siskolleen, joka oli palavasieluinen ihmisoikeusaktivisti vailla kaikkea porvarillisuutta. Nämä kaksi maailmaa leikkaavat siinä kohdassa, jossa Anna-Leena vippaa Diapameja siskolleen. Stabiili porvarillisuuskin lienee vain rakennettu rooli. Oliko palavasieluinen ihmisoikeusaktivisti aidompi? Se jää jokaisen itse päätettäväksi.

Härköselläkin on ymmärrettävästi kova halu löytää jokin korkeampi tarkoitus siskonsa itsemurhalle. Itsemurha on kuitenkin vaikeasti glorifioitavissa. Vakava depressio on yleinen sairaus siinä kuin sydäntautikin - molemmat voivat johtaa myös kuolemaan. Asianmukaisen lääkityksen käyttämättä jättäminen sydäntaudissa on yleisen mielipiteen mukaan silkkaa tyhmyyttä. Masennuslääkityksen hylkääminen taas usein halutaan nähdä jonkinlaisena ylevänä valintana, mitä se ei todellakaan ole.