Tämän vuoden lääketieteen Nobel-palkinto on taas jaettu. Paristakin mediasta luin asiantuntijan kommentin, jonka mukaan viime vuodesta poiketen tämän vuoden palkinnon saajien ansioituneisuudesta ei ole erimielisyyttä.

Viime vuoden lääketieteen Nobel-palkinnon saanut Barry J. Marshall on minun sankarini!

Marshall ja työparinsa J. Robin Warrenin kanssa jakoivat palkinnon. Palkinto myönnettiin "for their discovery of the bacterium Helicobacter pylori and its role in gastritis and peptic ulcer disease".

1980-luvun alussa Marshall työskenteli australialaisessa sairaalassa nuorena lääkärinä. Hän huomasi vatsahaava- ja vatsasyöpäpotilaiden koepaloista tehdyistä mikroskooppipreparaateissa bakteeria pienempiä vaaleita kappaleita. Marshallin löydös ei herättänyt kollegojen mielenkiintoa vaan kyseessä kerrottiin olevan toistuvan artefaktan. Ajan opin mukaan mahalaukussa ei voinut esiintyä bakteereja, vaan mahan happamuus tappaisi ne välittömästi.

Ilman tutkimusrahoitusta Marshall sai kuitenkin teetättää koepaloista bakteeriviljelyjä sairaalan laboratoriossa. Näin bakteeri saatiin lopulta kasvamaan petrimaljalla. 1980-luvun tutkimusmenetelmät olivat nykyaikaa valtavasti jäljessä: Marshall vietti itse iltojaan tutkien bakteerien luokittelua eli taksonomiaa käsitteleviä kirjoja. Bakteerin tunnistaminen oli vaikeaa, sillä se vaikutti kampylobakteerin ja vibrion risteymältä. Näin löytyi helikobakteerien ennen tuntematon suku.

Marshall sai lopulta tehdä tutkimuksen helikobakteerin merkityksestä vatsahaavan ja -syövän synnyssä sadalla potilaalla. Nobel-puheessaan Marshall vitsaili pienen potilasmäärän johtuneen siitä, että näin prosenttiosuuksien laskeminen oli huomattavan helppoa. Tutkimuksessa 100 %:lla vatsahaavapotilaista oli myös helikobakteeri. Tutkimusta ei suostuttu julkaisemaan lääketieteen julkaisuissa. Katsottiin, että vatsahaava on tulehdus, joten haavaan saattaa siirtyä bakteereja. Marshallin löydöksen arvokkuutta verrattiin siihen, että koliittipotilaan ripulissa on bakteereja.

Marshall jatkoi tutkimuksiaan ja havaitsi helikobakteerin olevan herkkä bismutille ja metronidatsolille. Artikkeli helikobakteerin löydöstä julkaistiin arvostetussa Lancetissa. Tämän jälkeenkin Marshall aloitti vatsahaavapotilaiden kokeellisen hoidon antibiooteilla omin päin. Marshallin lääkäriystävä lähetti hänelle potilaita, joilla oli poikkeuksellisen paha pohjukaissuolen haavauma. Yhdestätoista potilaasta yhdeksän parani antibioottihoidolla. Helikobakteerin infektoivuutta todistaakseen ja koehenkilöiden puuttuessa Marshall päätyi epätoivoisena nielemään helikobakteeria. Hän otatti mahalaukustaan koepalat ennen tekoaa, jonkin aikaa sen jälkeen sekä antibioottihoidon jälkeen.

Nämä löydökset levisivät maailmalle hyvin hitaasti. Ne ovat kuitenkin pelastaneet lukuisia ihmishenkiä ja parantaneet miljoonien ihmisten elämänlaatua. Marshall ja Warren osoittivat poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä, objektiivisuutta ja kykyä lateraaliseen ajatteluun. Heidän työnsä ei ole mullistanut vain vatsa- ja pohjukaissuolten haavojen hoitoa vaan myös muuttanut tieteen paradigmaa tautimekanismeista.

Sittemmin on osoittautunut, että helikobakteerin olivat "löytäneet" useat tutkijat jo Marshallia aiemmin. Kaikki nämä tutkimukset olivat kuitenkin hautautuneet, sillä tiedeyhteisö ei ollut vielä valmis moiseen muutokseen.

Samoin helikobakteerin häätöhoidon tuleminen on ollut hidasta. Marshallin ja Warrenin löydös on astunut lääketeollisuuden varpaille, sillä se on tehnyt vatsa- ja pohjukaissuolen haavaumissa tarpeettomaksi aiemmin hoitoon käytetyn simetidiini-lääkkeen. Lääkeyhtiö Smithkline myi tätä vuosittain kolmella miljardilla dollarilla. Lääkeyhtiön kannalta lääkkeessä oli se hyvä puoli, että se helpotti oireita muttei parantanut tautia. Suurin osa potilaista käytti lääkettä lopun ikäänsä.

Helikobakteeri on myös muuttanut käsityksen vatsa- ja pohjukaissuolen haavojen synnystä. Vaivoja pidettiin yleisesti stressin, tietyn persoonallisuustyypin ja alkoholin liikakäytön aiheuttamana. Psykoterapiaa käytettiin taudin hoitoon ja käsittääkseni freudilaisilla oli myös teorioita vatsahaavan psyykkisistä syntymekanismeista, vaikkei tätä taidettane enää myöntääkään.

Marshallin ja Warrenin elämäntyö ei myöskään kehu lääketieteen alan tutkimuskäytäntöjä. Se, mitä tutkitaan ja voidaan tutkia, on melko tarkasti määrättyä. Siitä myös päättää suhteellisen pieni määrä ihmisiä. Marshall on toki nykyisin moneen kertaan palkittu professori, mutta näitä merkittäviä tutkimuksia tehdessään Marshall oli lääkärin perustutkinnon suorittanut nuori lääkäri ja Warren tavallinen patologi. Heiltä uupui monivuotinen tutkijakoulutus, tutkijaryhmä, ohjaus, rahoitus ja kollegojen tuki. Mikään näistä ei jäänyt esteeksi mullistaville löydöille.

Marshallin ja Warrenin työn vähättely ja mitätöinti on erittäin ymmärrettävää ja inhimillistä. Totuus voi olla vatsahaavaakin tuskallisempaa. Kieltämisestä ja mitätöinnistä huolimatta maa pyörii sittenkin - ja vuoden 2005 lääketieteen Nobel annettiin juuri oikeille henkilöille.