Teoksen alkuperäisversio "Learned Optimism" on oman alansa klassikkoteos yli viidentoista vuoden takaa. Seligman on juuri se tyyppi, joka julmahkojen koirakokeiden pohjalta laati käsitteen "opittu avuttomuus". Termin voi bongata jokseenkin jokaisesta psykologian peruskirjasta.

Kirja kertoo, että optimisteilla on kivempaa. Optimistit kokevat enemmän myönteisiä tunteita, joten he ovat onnellisempia kuin pessimistit. Optimisteilla on parempi immuunipuolustus, joten he ovat terveempiä. Optimistit onnistuvat ja menestyvät opinnoissaan ja muussa elämässään paljon paremmin kuin heidän lahjakkuusprofiilinsa antaisi olettaa.

Kannattaa siis olla optimisti. Seligman on vakuuttunut, että optimismi on valinta. Optimistiksi voi oppia. Kirja tarjoaa muutaman testin, joilla voi näppärästi pisteyttää ajatusmaailmansa pessimismi-optimismi -akselilla ja näin hahmottaa omaa asennemaailmaansa. Erityisen vaarallista on pessimismin ja ns. märehtimisen yhdistelmä, joka suorastaan predisponoi masennukselle.

Suurin osa eläimistä ja ihmisistä oppii avuttomaksi ja pessimistiseksi tilanteissa, joita he eivät hallitse. Onnellisia ovat ne, jotka ovat lapsuudessaan kasvaneet optimismia tukevassa ympäristössä ja automaattisesti kasvaneet optimistiseen maailmankuvaan. Me muut voimme opetella muuttamaan ajatusmaailmaamme. Tähän kirja tarjoaa muutaman yksinkertaisen työkalun.

Kun kuulin opitusta optimismista ensimmäisen kerran, aihe oli mielestäni suorastaan naurettava. Vuosien saatossa mielipiteeni on muuttunut. Nykyisen ajattelen asiasta Fox Mulderin tavoin: "I want to believe." Uskaltaisinko edes olla uskomatta?