Ekokulttuurinen näkökulma, metakulttuurinen tietoisuus, perhetyön paradigmat... Selkeästi liikumme minua kiinnostamattomalla maaperällä, lukaisin kirjan kuitenkin loppuun. Mitähän jai mieleen?

Kirjan mukaan alle puolet vanhemmista edes tietää, että heidän lapsilleen on laadittu kuntoutussuunnitelma sairaalassa. Vain 15 prosenttia on tietoinen siitä, että heidän lapselleen on laadittu sosiaalitoimen palvelusuunnitelma. Noin kymmenkuntaa prosenttia vanhemmista on kuultu em. suunnitelmaa laadittaessa. Suurin osa vanhemmista ei siis ole tietoinen lastensa kuntoutuksesta saati että osallistuisi siihen aktiivisesti tai olisi jopa kirjan otsikon mukainen asiantuntija.

51 % monivammaisten lasten äideistä sanoo henkisten voimavarojensa riittävän jotenkuten tai heikosti. 53 % sanoo samaa fyysisistä voimavaroistaan. 66 % kokee ainakin ajoittain masennusta, 63 % selkäsärkyä, 89 % väsymystä... Lähes 80 prosenttia kehitysvammaisten ja kehityksessään viivästyneiden lasten vanhemmista halusi lisää tietoa lapsen kasvusta ja kehityksestä sekä opettamisesta.

Kirja on relikti hyvinvointi- ja holhousyhteiskunnasta. Rivien välistäkään ei voi saada ajatusta, että vanhemmat voisivat itse vastata vaikkapa tiedon tarpeensa tyydyttämisestä. Kaiken pahan takana ei ole lääkäri / perhetyöntekijä / sosiaalityöntekijä / lastenhoitaja / lastentarhanopettaja / erityislastentarhanopettaja / opettaja / terveydenhoitaja / erityisopettaja / toimintaterapeutti / psykologi / tukiperhe. Vammaiset lapset vaativat toki paljon yhteiskunnan resursseja, mutta toiminnan lähtökohta on väärä. Vanhempien vastuu omista erityislapsistaan ei ensisijaisesti lisäänny "psykomyyttiä murtamalla" tai sosiaalitoimen "psykodynaamisella suhtautumistavalla".