91015.jpg
Airaksisen teos on filosofista pohdistaa. Kirja lähtee vanhuuden määrittelystä ja arvostuksesta ja etenee vanhenemisen, hiipumisen ja itsemurha-ajatusten kautta kuolemaan. Teksti on hitaasti etenevää kuten vanha ihminenkin. Tekstin sävy on ajoittain suorastaan depressiivinen - mielestäni hyvinkin tarkoitushakuisesti.

Pohdinta on mielenkiintoisimmillaan silloin, kun se käsittelee vanhuksen mahdollisuutta liukua tilannekohtaisesti aikuisen ja vanhuksen maailmojen välillä. Vanhalla ihmisellä on aikuisen ihmisen oikeudet: hän saa päättä itsestään ja omaisuudestaan. Toisaalta vanhus voi halutessaan luopua osasta aikuisten velvollisuuksia ja vaikkapa ilmoittaa, että hän on niin vanha että hän saa sanoa mitä haluaa. Tällöin aikuisten ihmisten velvoite tahdikkuuteen ja hienotunteisuuteen ei enää kosketa vanhusta. Ja Airaksinen jatkaa ajatusta: voiko ihmisellä olla täydet oikeudet muttei velvollisuuksia?

Pohdinta vanhuuden katoamisesta ja yhteiskuntamme siirtymisestä postmoderniin ikäkausileikkiin tuntuu mielestäni teennäiseltä. Ihmiset elävät yhä pitempään ja ovat yhä terveempiä. Tällöin vanhuus ikäkautena luonnollisesti siirtyy myöhemmäksi ja myös pidemmäksi. Vanhukset ovat entistä hyväkuntoisempia ja usein myös taloudellisesti paremmin toimeentulevia. Niinpä esimerkiksi liikunnalliset harrastukset ja matkustelu yleistyvät vanhemmissa ikäluokissa. Tämä nykyvanhusten elämäntyylin muutos selittyy tietysti filosofin mielestä enemmän postmodernilla ikäkausileikillä, Johannan mielestä taas hyvinkin mitattavissa olevilla ja arkisemmilla muuttujilla. Tulee myös muistaa, että nykyiset vanhuksemme edustavat tiettyä sukupolvea. Jokainen sukupolvi taas pitää koko elämänsä ajan kiinni nuorempana omaksumistaan elämäntavoista. Nykynuorisomme saattaa vanhuusiässäkin syödä pizzaa aamiaiseksi ja käyttää lantiofarkkuja. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että he tietoisesti uhmaisivat ja rikkoisivat vanhalle ihmiselle soveliasta käytöstä. Vastaavasti kun nykyeläkeläiset käyttävät farkkuja ja harrastavat moottoripyöräilyä, on kyse myös aiemmin omaksuttujen elämäntapojen säilymisestä eikä vain tietoisesta sovinnaisuuden rajojen rikkomisesta.